Astun askeleen. Aloitan. Uudelleen. Kirjoitan tämän, tekstin yhden, vaivaisen, ennen kuin pääni painan tyynyyn ja ehkä painun uneen. Siitä kun ei koskaan voi olla varma.
Olen tyttö. Nainen. Joku sekasikiö siitä väliltä. Ripauksen alle täysi-ikäisyyden (tosin, onko se vain nimipaperilla). Ympärillä sekalainen seurakunta, omituinen suhde isään ja muutenkin outo ja helvetillisen rasittava suku. Paja päistä nopsan pirpulin käyttäjiä elämä pullolla, itse lähes absolutistina. Viina ei maistu, pahaa, eikä pää kestä ajatusta että minä muka ryyppäisin kuin tollo. Etelänimmeinen (tarkannettuna suomen etelän), väkisin, vaikka juuret on muualla tuhannen kilometrin päässä pohjoisempana. Kaipaanko, kyllä. Kaiken tämän kiireen keskeltä rauhoittumaan. Kuulemaan ja kokemaan luontoa.
Istun koulunpenkillä. Samaan aikaan työelämässä. Siellä, duunissa, nään lisää niitä kännikaloja, mitä en jaksaisi. Ja vielä teen heistä kännisempiä. Tässäpä teille broblemo, mikä onkaan ammattini. Tai mikä ammatti, ei sellaista edes ole, ei lue papereissa ei. Ainoastaan käsissä taito, syöttää ja juottaa kaikki ähkyyn, itsenikin, liian usein nykyään. Ja koitankin jälleen eroon siitä. Jos vaikka vielä olisin taas alle 40 kiloinen. Mitäpä jos.. Toisaalta, ei. Tiedän että veisin taas pohjia kaikelta, muttei kai minun sitä nyt tarvi miettiä? Olen siis vammaillut, syömisessä kuten elämässä muutenkin. Junnannun paikallaan, tuhlannut vuosia nuoruudesta. Nyt ehkä, yritän elää tässä elämässä, kohti unelmia, joista en enää itsekkään ole varma.
Mukana kulkee kauniimpi vai komeampi osapuoli, miten sitä ilmentää. Avokki, tuore sellainen, tarkoitan avokkina tuore, ei kumppanina niinkään. Tai ihan millä mittapuulla tarkastellaan. Siinäkin omituinen ihmiskuvio taustalla. Minun lähiverisukulaisen entinen hemmetin hyvä ystävä, tämä minun Hirviöni nykyään. Tämän minun veriveljeni kanssa hän on vetänyt sienistä lähtien kaiken näköistä hauskaa, ja mennyt liian lujaa. Siksi ehkä pelästytin velu paran tällä hynttyitten yhteen pistosta melkein vuosi sitten. Mutta pakko todeta.. Eipä tuo Hirviö mikään sekopää pahasti ole. Kelpo mies, kelpo aviomieskokelas vaikka pajaa polttaakin eikä töissä käy. Mutta rakastaa osaa, ja elää minun kanssa hyvää elämää. Olemme todella hyvin samalla aaltopituudella. Ja puhuminen, se on osa meitä. Kaikesta, avaruudesta aina kastematojen ajatusmaailmaan saakka pyyhältää meidän puheenaiheemme.
Ainiin, ja mies minua, yksi kaksi kolme, eikun neljä tai vaikka viisi, kun en nyt muista tai jaksa laskea, on tämä Hirviö minua vanhempi. Silti, myönnän itse olevani ehkä se aikuisempi. Enkä tarkoita tätä nyt mitenkään itsekehuisasti. Vaan ainoastaan realistisuuden nimissä mainitsen. Ettei kukaan kummajainen kuka tänne tätä eksyy lukemaan, luule minun liittoutuneen ihan aivottomana kääpiönä vanhemman pojan viekkuun tämän ollessa muka niin cool. Mitä helvettiä, aivoja alkaa särkemään tuollainen paska. Näin suomeksi sanottuna.
Väsymys, se tulee aina näihin aikoihin. Paitsi joskus, valvon yön läpi, ilman syytä minä en vain saa unta. Aamuisin taas, yleensä puoli kuuden aikaan pomppaan ylös, ilman herätyskelloa tai mitään. Minä vain nousen ja suuntaan puuskuttamaan ja hyllyttämään läskejäni lenkille. Noh, hyi alkaa itseänikin inhottaa tämä läskihaukkuminen, ja se on pitkälti säälittävää. Minunpahan on asiani, eikä sitä tarvi edes blogissa vollottaa, vaikka joskus ehkä joudunkin kirjoittamaan asiasta. Se kun pääkopassa meinaa toisinaan puskea liikaakin esiin.
Nyt sekavuuden sanojen jälkeen, tämä lähtee nukkumaan ja huomenna säntää opiskeluintoisena kouluun. Ehkä silloin jos tämä väsymykseni loppuisi niin olisinkin innokas.. Mutta nyt, nati nati, älkää pelätkö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti